En minä sitä oikeastaan keksinyt, se tavallaan kerrottiin minulle.
Hiekkalaatikolla oli työn touhussa (leikkihän on lapsen työtä), kolme kirjaimellisesti vaahtosammuttimen kokoista pikkuviikaria. Liike lakkasi, he seisoivat rivissä ja ilmeisesti tämä aito Stetsonini oli nyt kovasti herättänyt kiinnostusta.
- "Hei setä"
- "Noo, mitä, isännät?"
- "Ootsä Cowboy?"
- "Olen".
- "Missä sun pyssy on?"
- "Mä olen kaupunkicowboy. Kaupunkicowboyt ei kanna pyssyä. Jos tulee paha paikka, me selvitetään se puhumalla. Ja jos mikään muu ei auta, me juostaan karkuun".
Vastaus tyydytti, mutta näytti synnyttävän kovasti keskustelua. Toivottavasti joku heistä päätyy haluamaan isona kaupunkicowboyksi. Minä ainakin haluan. Karkuun kun ei ole tarvinnut juosta kuin ihan muutaman kerran, ja kaikki muu on lopulta selvinnyt ja selvitetty ainakin jotenkin, joskus jopa odottamattoman hienosti.
Kun selvitetään asiat puhumalla ja neuvottelemalla, ei ole häviäjiä. Väittely on kamala sana: siinä on. Kompromissi on kamala sana: siinä
määritelmän mukaan lopulta kukaan ei ole täysin tyytyväinen. Mutta kun puhutaan, neuvotellaan ja keskustellaan asiat, syntyy aitoja ratkaisuja. Neuvottelua arvokkaampaa tekemistä ei kovin montaa ole. Siinä tarvitaan niitä ominaisuuksia, jotka ihmisessä ovat kaikkein hienoimpia ja arvokkaimpia, ja niitä tarvitaan paljon: ymmärrystä, empatiaa, tilanneherkkyyttä, huumorintajua, suunnattomasti kärsivällisyyttä ja ihan aitoa viisautta.
Sinusta tulee varmaan Suomen ensimmäinen kaupunkicowboy!
VastaaPoista