maanantai 21. joulukuuta 2015

Voitetulle kuolemalle

Se pieni napsahdus. Ei se ollut talven selkä, koska talvea ei enää ole, vaan pimeyden. Pimeys on kuoleman pojan sijainen maan päällä. Pehmeä, tavallaan ystävällinen, mutta silti kuolema. Uni, passiivisuus, periksiantaminen, silmien ummistaminen. Vääryydeltä, kaikelta.

Se on hävinnyt tämän erän. Vähintään vuosi elämää lisää meille ja meidän haaveillemme. Paras nykyisyys on unelmien, haaveiden ja pienten toiveiden ihastelua yhdessä, sylikkäin. Suljet silmäsi rakkaasi kanssa ja näet yhteisen valon.

Se on tässä nyt. Sinä vastaan kuolema. Yhtäkkiä hiljaisuus, hiljainen korvien sointi, rauha. Se ei voinut meille mitään taaskaan, lopulta.

Nyt kaikki on mahdollista, kaikki on edessä. Älä katso taaksesi. Unohda se.

"Eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt."

"Aurinko paistaa vaikkei sitä näy". Kaikki on taas mahdollista. Elämä näyttää hymyilevät kasvonsa rakkaani lantion kaaressa ja siroissa sormissa. Ne kasvot näkee aika harvoin. Nyt näkee. High five.

"Kuolemaa pahempaa ne ei voi meille tarjota ja sen kanssa me kyllä pärjätään". Ja helposti.

Minun uusi vuoteni alkaa tästä päivästä ja hetkestä, pimeyden kuolemasta, Saturnaliasta, Kroniasta. Sol Invictus, voittamattoman auringon päivä.

Kuolema on kuollut. Tästä eteenpäin me laadimme lait. Tämä menee nyt näin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti